Tie pysyvään rauhaan kulkee sotilasliittojen kautta
Lähetetty: 22.02.2008 10:06Kun ongelmiin etsitään ratkaisuja niin yleensä tehokkain tapa on ensin selvittää ongelmien alkuperäiset syyt, vaikutukset ja seuraukset. Vasta kun tällaiset tosiasiat on selvitetty voidaan löytää ne lääkkeet, joilla ongelmat ratkaistaan. Kumma kyllä, sodan ja rauhan todellisia syitä ja seurauksia ei ole uskallettu ottaa avoimen julkisen keskustelun ja kriitisen tarkastelun aiheeksi, vaikka sodasta ihmiskunnalla on tuhansien vuosien kokemus ja tieto olemassa - ihmiskunnan historia on sotien historiaa.
Sotia yritetään yhä estää aivan samojen keinojen avulla kuin jo sata tai tuhat vuotta sitten ja yhtä huonolla menestyksellä. Nykypolitiikassa uskotaan edelleen rauhansopimusten, kansainliittojen, aserajoitusten ja kauppaliittojen voimaan, vaikka historia osoittaa, että ne ovat ainoastaan tarjonneet väliaikaisen rauhanjakson, jona aikana viisaimmat valtiot ovat panostaneen omien ”puolustusvoimien” kehittämiseen. Rauhansopimukset eivät ole suojanneet Suomea sen paremmin kuin muitakaan valtioita, sillä sopimus on pelkkää paperia. Sodan syyksi riittää esimerkiksi energia, vesi, elintila, ideologia tai uskonto.
Aikaisemmin toistuvat sodat eivät olleet globaali koko ihmiskuntaa koskeva ongelma. Nyt tilanne on toinen, koska suurvaltojen johtajat voivat niin halutessaan tuhota koko maapallon. Riskit kasvavat koko ajan kun taloudellinen ja tekninen kehitys etenee väkirikkaisiin kehitysmaihin, jotka myös haluavat omat ydinaseet ja biologiset asearsenaalit. Ennemmin tai myöhemmin joku suurimmista valtioista aloittaa näiden aseiden käytön; ja tässä vaiheessa ei ole enää mitään merkitystä sillä olemmeko puolueettomia, sitoutumattomia tai itsenäisiä.
Taistelun ja sodan ihannointi on rakennettu niin syvälle ihmisen luonteeseen, että aina jossain vaiheessa joku pikku-Hitler saa sen kaivattua esiin. Sukupolvien vaihtuessa sodan kärsimykset unohtuvat ja vain hohdokas sankaruus jää jäljelle. Tämä asia on jo nyt havaittavissa televisiosta, elokuvista ja lasten tietokonepeleistä; ihmisten tappaminen ja kiduttaminen näyttää olevan kaikista hauskinta ja suosituinta viihdettä, jossa seurausten näyttäminen unohdetaan. Jostain syystä johtuen kahden ihmisen välisen hyväilyn näyttäminen herättää huomattavasti enemmän pahennusta kuin puukon työntäminen toisen kylkiluiden väliin. Voidaan kysyä ovatko elämämme arvot ihan kohdallaan?
Jos sotien todellisia syitä lähdetään systemaattisesti selvittämään niin löydetään kaksi syyllisiä yhdistävää päätekijää, jotka ovat: 1) kuvitelma oman ryhmän täydellisestä itsenäisyydestä eli suvereenisuudesta ja 2) oma armeija. Ilman näitä kahta tekijää yksikään sota, valtioiden välillä tai oman valtion sisällä, ei olisi syttynyt. Sotaa ei voi yksinkertaisesti aloittaa, jos valtiolla tai ryhmällä ei ole määräysvaltaa omaan armeijaan. Sota ei ole sivistyksen puutteen oire vaan kansallisen suvereenisuuden väistämätön seuraus.
Historian kuluessa itsenäisten ja suvereenien ryhmien koko on vähitellen kasvanut. Ihmiskunnan kehityksen alkuvaiheessa poliittinen ja sotilaallinen itsemääräämisvalta oli yksilöllä, josta se vähitellen siirtyi perheelle, suvulle ja heimolle. Tämän jälkeen itsenäisyysaate on siirtynyt kylä- ja kaupunkiyhteisöjen kautta kansallisvaltioiden ja suurvaltojen hallintaan. Muutoksen hitaus johtuu ihmisten lojaalisuudesta olemassa olevaa järjestelmää kohtaan. Isänmaallisuus ohjaa ihmisiä hedelmälliseen yhteistyöhön ryhmän sisällä, mutta väärin suunnattuna se hidastaa uudistuksia ja ohjaa ihmiset sotaan.
Sodat ovat vähentyneet sen myötä, kun itsenäisyysaate on siirtynyt pienemmiltä ryhmiltä suuremmille; esimerkiksi Suomessa hämäläiset ja savolaiset eivät sodi enää keskenään. Saksan kuningaskuntien väliset sodat loppuivat kun Saksa yhdistyi. Yhdysvaltojen osavaltiot eivät enää taistele keskenään, koska niiden armeijat on alistettu yhteisen liittovaltion johdon alle. Sodat loppuvat vasta kun tämä kehityskulku on kuljettu loppuun asti ja kaikkien valtioiden armeijat on alistettu yhteisen sotilasliiton hallitukselle, joka on demokraattisesti valittu.
Tie kansojen yhteiseen hallitukseen kulkee yhä suurempien liittovaltioiden ja sotilasliittojen kautta, koska on vaikea kuvitella tilannetta, jossa suurimmat sotilasmahdit luovuttaisivat sotilaallista päätösvaltaansa YK:n tapaiselle järjestölle, muuten kuin ydinsodan jälkeen. Tämän kehityksen aikana suursotien riskit kasvavat, mutta mitään muuta tietä ei ole koko maailman kattavaan rauhaan.
Suomen tulee siis mennä rohkeasti mukaan Naton ja EU:n sitovien turvatakuujärjestelmien kehitykseen ja samalla kehittämään maapallomme turvallisuutta ja luomaan ihmiskunnalle parempi tulevaisuus. Työmme YK:ssa on tärkeää, mutta meidän tulee istua myös niissä pöydissä missä todelliset päätökset tehdään.
Antti Roine, Ulvila 1.1.2006
Julkaistu:
Helsingin Sanomat 27.1.2006, sivu C6
Sotia yritetään yhä estää aivan samojen keinojen avulla kuin jo sata tai tuhat vuotta sitten ja yhtä huonolla menestyksellä. Nykypolitiikassa uskotaan edelleen rauhansopimusten, kansainliittojen, aserajoitusten ja kauppaliittojen voimaan, vaikka historia osoittaa, että ne ovat ainoastaan tarjonneet väliaikaisen rauhanjakson, jona aikana viisaimmat valtiot ovat panostaneen omien ”puolustusvoimien” kehittämiseen. Rauhansopimukset eivät ole suojanneet Suomea sen paremmin kuin muitakaan valtioita, sillä sopimus on pelkkää paperia. Sodan syyksi riittää esimerkiksi energia, vesi, elintila, ideologia tai uskonto.
Aikaisemmin toistuvat sodat eivät olleet globaali koko ihmiskuntaa koskeva ongelma. Nyt tilanne on toinen, koska suurvaltojen johtajat voivat niin halutessaan tuhota koko maapallon. Riskit kasvavat koko ajan kun taloudellinen ja tekninen kehitys etenee väkirikkaisiin kehitysmaihin, jotka myös haluavat omat ydinaseet ja biologiset asearsenaalit. Ennemmin tai myöhemmin joku suurimmista valtioista aloittaa näiden aseiden käytön; ja tässä vaiheessa ei ole enää mitään merkitystä sillä olemmeko puolueettomia, sitoutumattomia tai itsenäisiä.
Taistelun ja sodan ihannointi on rakennettu niin syvälle ihmisen luonteeseen, että aina jossain vaiheessa joku pikku-Hitler saa sen kaivattua esiin. Sukupolvien vaihtuessa sodan kärsimykset unohtuvat ja vain hohdokas sankaruus jää jäljelle. Tämä asia on jo nyt havaittavissa televisiosta, elokuvista ja lasten tietokonepeleistä; ihmisten tappaminen ja kiduttaminen näyttää olevan kaikista hauskinta ja suosituinta viihdettä, jossa seurausten näyttäminen unohdetaan. Jostain syystä johtuen kahden ihmisen välisen hyväilyn näyttäminen herättää huomattavasti enemmän pahennusta kuin puukon työntäminen toisen kylkiluiden väliin. Voidaan kysyä ovatko elämämme arvot ihan kohdallaan?
Jos sotien todellisia syitä lähdetään systemaattisesti selvittämään niin löydetään kaksi syyllisiä yhdistävää päätekijää, jotka ovat: 1) kuvitelma oman ryhmän täydellisestä itsenäisyydestä eli suvereenisuudesta ja 2) oma armeija. Ilman näitä kahta tekijää yksikään sota, valtioiden välillä tai oman valtion sisällä, ei olisi syttynyt. Sotaa ei voi yksinkertaisesti aloittaa, jos valtiolla tai ryhmällä ei ole määräysvaltaa omaan armeijaan. Sota ei ole sivistyksen puutteen oire vaan kansallisen suvereenisuuden väistämätön seuraus.
Historian kuluessa itsenäisten ja suvereenien ryhmien koko on vähitellen kasvanut. Ihmiskunnan kehityksen alkuvaiheessa poliittinen ja sotilaallinen itsemääräämisvalta oli yksilöllä, josta se vähitellen siirtyi perheelle, suvulle ja heimolle. Tämän jälkeen itsenäisyysaate on siirtynyt kylä- ja kaupunkiyhteisöjen kautta kansallisvaltioiden ja suurvaltojen hallintaan. Muutoksen hitaus johtuu ihmisten lojaalisuudesta olemassa olevaa järjestelmää kohtaan. Isänmaallisuus ohjaa ihmisiä hedelmälliseen yhteistyöhön ryhmän sisällä, mutta väärin suunnattuna se hidastaa uudistuksia ja ohjaa ihmiset sotaan.
Sodat ovat vähentyneet sen myötä, kun itsenäisyysaate on siirtynyt pienemmiltä ryhmiltä suuremmille; esimerkiksi Suomessa hämäläiset ja savolaiset eivät sodi enää keskenään. Saksan kuningaskuntien väliset sodat loppuivat kun Saksa yhdistyi. Yhdysvaltojen osavaltiot eivät enää taistele keskenään, koska niiden armeijat on alistettu yhteisen liittovaltion johdon alle. Sodat loppuvat vasta kun tämä kehityskulku on kuljettu loppuun asti ja kaikkien valtioiden armeijat on alistettu yhteisen sotilasliiton hallitukselle, joka on demokraattisesti valittu.
Tie kansojen yhteiseen hallitukseen kulkee yhä suurempien liittovaltioiden ja sotilasliittojen kautta, koska on vaikea kuvitella tilannetta, jossa suurimmat sotilasmahdit luovuttaisivat sotilaallista päätösvaltaansa YK:n tapaiselle järjestölle, muuten kuin ydinsodan jälkeen. Tämän kehityksen aikana suursotien riskit kasvavat, mutta mitään muuta tietä ei ole koko maailman kattavaan rauhaan.
Suomen tulee siis mennä rohkeasti mukaan Naton ja EU:n sitovien turvatakuujärjestelmien kehitykseen ja samalla kehittämään maapallomme turvallisuutta ja luomaan ihmiskunnalle parempi tulevaisuus. Työmme YK:ssa on tärkeää, mutta meidän tulee istua myös niissä pöydissä missä todelliset päätökset tehdään.
Antti Roine, Ulvila 1.1.2006
Julkaistu:
Helsingin Sanomat 27.1.2006, sivu C6